Mietteitä matkan päättyessä

Viisi viikkoani Malissa alkavat lähentyä loppuaan. Sinsibere-hankkeen seuranta- ja dokumentointimatka on ollut hieno kokemus, jonka aikana olen hankkeeseen liittyvien asioiden lisäksi seuraillut myös malilaista elämänmenoa yleensä, erityisesti tämän päiväkirjamerkintömäisiä juttuja sisältävän blogin muodossa. Hankkeen tilanteesta raportointi tapahtuu ihan muualla, mutta tässä – luultavasti viimeisessä – kirjoituksessa ajattelin tehdä enemmän viittauksia hankkeeseen ja kertoa matkan loppuvaiheen tunnelmista.

Toimittuaan kuusi vuotta kolmessa Bamakon eteläpuolisessa kunnassa, Sinsibere-hankkeessa alkoi uusi vaihe tammikuussa 2007. (Virallisesti on kyse vanhan pohjalta tehtävästä uudesta hankkeesta.) Hankkeessa perustetaan osuuskunta ja rakennetaan sitä varten toiminta- ja koulutuskeskus Bougoulan kuntakeskukseen. Olen matkani aikana seurannut mm. toiminta- ja koulutuskeskuksen rakentamisen aloittamiseen liittyviä käänteitä ja käynyt myös tallustelemassa tontilla, jolle keskus rakennetaan.

Rakennusprojekti on haastava urakka; rakennus on saatava valmiiksi ennen kesäkautta, jolloin sateet tekevät savirakentamisen mahdottomaksi. Sadekaudella työvoimaa rakentamiseen ei myöskään ole saatavilla, sillä kaikki kyläläiset ovat kiireisiä ensin kylvämisessä ja sen jälkeen muissa viljelytöissä. On ironista, että kiire saada rakennus valmiiksi ennen sadekautta johtuu tällä hetkellä juuri veden puutteesta. Ennen runsaita sateita Malissa ja hankkeen toiminta-alueella on hyvin kuivaa, ja vesi on loppumassa kaivoista vähän samaan tapaan kuin Suomessa viime kesänä. Jään jännityksellä seuraamaan matkan jälkeen, miten rakennusurakka etenee.

Viime kädessä suurimmat keskukseen liittyvät haasteet liittyvät varmasti kuitenkin sen tulevaisuuden käyttäjiin ja hallinnoijiin sekä toiminnan organisoimiseen siten, että osuuskunnan jäsenillä ja keskuksen käyttäjillä on vahva omistajuus hankkeesta. Omistajuutta pyritään alusta asti kehittämään keskustelemalla Sinsibere-naisryhmien kanssa kaikista osuuskunnan muodostamiseen ja keskuksen toimintaan liittyvistä asioista: mm. osuuskunnan säännöistä ja jäsenyyden muodosta, jäsenmaksuista ja muista suorituksista. Myöhemmässä vaiheessa osuuskunnan johtokunta tullaan kokoamaan heidän valitsemistaan ihmisistä.

Osuuskunta-keskusteluja on käyty jo useissa kylissä sekä lisäksi kyläryhmien puhemiesten ja -naisten kesken. Kokouksia on ollut kiinnostava seurata, vaikka välillä on ollut hyvin turhauttavaa istua ja kuunnella keskustelua vieraalla kielellä tietäen, että käännettynä asioista ei välttämättä saa tarkkaa ja samalla tavoin värittynyttä versiota. Malilaiset projektityöntekijät Ami ja Sekou ovat kuitenkin koko ajan ansiokkaasti jaksaneet vastailla kysymyksiini, selventäneet ja välillä vääntäneet rautalangasta asioita, jotka eivät aukea ihan helposti kelvollista ranskaa puhuvallekaan – sen verran erityisiä ovat jotkut esimerkiksi puutarhaviljelyyn liittyvät termit.

Olen pyrkinyt kuvaamaan mahdollisimman paljon kylissä, erityisesti naisten toimia. Kuvamateriaali on tärkeää tiedotustoiminnassa, joka Suomen Sinsibere-ryhmän toiminnassa on keskeistä. Olen toisaalta nauttinut kuvaamisesta, sillä malilaiset kylät ovat olleet minulle eksoottisuudessaan hyvin kauniita, täynnä kertomuksia siitä, miten kylässä eletään ja toimitaan. Tuossa on aittarakennus, tuossa taas naiset jauhavat hirssiä, tuossa pojat menevät aasikärryillä kaivolle vedenhakuun. Toisaalla pienet tytöt kantavat polttopuuta päänsä päällä. Kylissä on siistiä, sillä niistä puuttuu kaupungin liikenne ja roskaisuus. Pihat ja yleiset kokoontumispaikat lakaistaan siistiksi ja tunnelma on rauhallinen. Kylässä kuvaamisessa on vähemmän sitä kaupungissa tapahtuvaa ikävää ilmiötä, köyhyyden tai resuisuuden estetisoimista. Valokuvien ottaminen ei kuitenkaan kylissäkään ole pelkästään helppoa tai mukavaa. Tietoisuus siitä, kuinka kuvattavilla ihmisillä itsellään ei ole keinoja samanlaiseen räpsimiseen, saa puuhan tuntumaan epäreilulta. Kaikki ihmiset eivät myöskään pidä kuvatuksi tulemista myönteisenä asiana, pikemminkin ehkä tunkeiluna. Toisaalta, kylissä voi myös tapahtua niin hauskasti, että vanhempi nainen koputtaa olalle ja haluaa valokuvauttaa itsensä. Samoin vanhemmat voivat tuoda lapsensa ja tahtoa heistä kuvan. Silloin kuvan ottaminen on mukavaa, varsinkin kun digikameralla voi heti näyttää kaikille, minkälainen potretista tuli. Tämä on aina kaikkien mielestä huvittavaa, mikä tuntuu kuvan ottajastakin hyvältä.

Kaikkein parhaita täällä ovat olleet sellaiset tuokiot, jolloin olen voinut vaihtaa ajatuksia Sinsibere-ryhmiin kuuluvien naisten kanssa. Nämä tuokiot ovat olleet harvinaista herkkua, sillä vain harva kylissä asuvista Sinsibere-naisista puhuu ranskaa. Sekoun avustuksella tein joitakin haastatteluja, joiden paras anti oli kaikkea muuta kuin keksimäni kysymykset. Yksiä mielenkiintoisimmista asioista ovat olleet ne kysymykset, joita naiset ovat haastattelujen jälkeen esittäneet minulle, kun olen kysynyt, olisiko heillä joitakin kysymyksiä puolestaan minulle. Esimerkiksi Bironin kylässä eräs nainen kysyi: ”Millä tavalla naiset ovat päässeet siihen hyvään asemaan, joka heillä varmasti on siellä, mistä sinä olet kotoisin?” Loistava kysymys, johon vastasin ontuvasti jotakin kouluttautumisen merkityksestä, palkkatöistä ja poliittisesta osallistumisesta... Nainen oli kylänsä vaikutusvaltainen puheenjohtajanainen, kuusissakymmenissä, mutta ei osannut lukea. Keskustelimme jälkikäteen hänen ja hänen miehensä kanssa lukutaidottomuudesta vielä paljon lisää ja totesimme lapsissa piilevän tulevaisuuden toivon.

Tänään jouduin sanomaan ”au revoir” Amille ja Sekoulle, jotka tekivät minuun suuren vaikutuksen kärsivällisyydellään ja omistautumisellaan. Joudun hyvästelemään kämppikseni Allisonin ja puista runsaina riippuvat, kypsyvät mangot. Ei enää vihreitä rämiä minibusseja. Ei päivä päivältä piteneviä vesikatkoja. Jää hyvästi, ihana, tulikuuma Mali!

Näkemyksiä moniavioisuudesta

Olin ollut Malissa neljä päivää, kun ensimmäisen kerran jouduin keskusteluun moniavioisuudesta. Sittemmin aihe on noussut esiin useaan otteeseen, ja on vaikuttanut siltä, että varsinkin malilaiset miehet ovat kiinnostuneita provosoimaan väittelyä kysymyksestä eurooppalaisen naisen kanssa.

Malissa moniavioisuus on perinteinen tapa muodostaa perhe. Matkaoppaiden ”ihmiset ja yhteiskunta” tai ”uskonto ja tavat” -osiot eivät silti kerro siitä mitään. Voin vain todeta keskustelujen perusteella, että moniavioisuus on vallalla, niin kaupungeissa kuin maaseudulla. Toki yhteiskunnalliset muutokset ja länsimaiset vaikutteet ovat vahvistaneet yksiavioisuuden asemaa, mutta se on yhä käytäntönä harvinainen ja epätavallinen – ”vaihtoehto”.

Malilaisista 80-90% on islaminuskoisia, 2-10% on kristittyjä ja loput animisteja. Perinteinen animismi myös sekoittuu usein vallalla olevaan islamilaisuuteen. Täkäläisten normien mukaan miehellä voi olla useita vaimoja sillä ehdolla, että hän pystyy elättämään heidät, mutta kuitenkin korkeintaan neljä. Islaminusko hyväksyy moniavioisuuden, mutta se on Malissa ja muuallakin Länsi-Afrikassa vielä islamiakin vanhempaa perua, eli oli tapana jo kauan ennen islamin saapumista.

Ensimmäisen kerran minut haastoi avioliittokeskusteluun malilaisen kumppanijärjestömme autokuski, matkalla kyläreissulle, kuinkas muuten. Hän paukautti: ”Mitäs tykkäät moniavioisuudesta?” Olin ollut Bamakossa vasta muutaman päivän enkä vielä ollut kunnolla tutustunut järjestön työntekijöihin. Olin siis vähän varovainen monessakin suhteessa. Kulttuurisesti korrektisti ja diplomaattisesti kierrellen selostin, miten moniavioisuus ei meidän kulttuurissamme ole mitenkään tapana taikka yleisesti hyväksyttyä, mutta että olen kyllä tietoinen Malin ”tilanteesta”. ”Henkilökohtaisesti”, lisäsin vielä, ”en voisi kuvitella olevani muussa kuin yksiavioisessa liitossa”.

Autokuski lisäsi vielä vähän vettä myllyyn tivaamalla, hyväksynkö silti moniavioisuuden käytäntönä. Kiemurtelin auton etuistuimella ja hain tukea takapenkillä istuvasta naispuolisesta projektityöntekijästä. Hän torkkui rennosti, eikä olisi voinut olla vähempää huolestuneen oloinen jutustelustamme. Vastasin kieltävästi, mutta säästin miehen patriarkaattipuheilta ja lisäsin jonkin kulttuurisesti pehmentävän kommentin. Keskustelukumppanini jatkoi hiillostamista: ”Mitä tekisit, jos miehesi haluaisi kuusi lasta ja sinä vain kaksi? Eikö silloin olisi parempi, että olisi toinenkin vaimo synnyttämässä?” Aargh.

Alustin hetken aiheesta ”suomalaiset pariskunnat ja haluttujen lapsien lukumäärä”. Silloin kuski vihdoin ilmoitti virnistäen: ”Minä ja vaimoni sovimme naimisiin mennessämme, ettei tule muita vaimoja”. Siinä. Minua oli huijattu!

Juttumme jatkui huomattavasti vapaammissa ja suorapuheisemmissa merkeissä. Huristellessamme läpi tomuisten maisemien kuski kertoi siitä, kuinka hän lapsuudessaan näki omassa perheessään paljon ongelmia, jotka johtuivat riitaisista suhteista eri vaimojen välillä. Hän kertoi myös, ettei itse halunnut sellaisia ongelmia, eikä hänellä kyllä olisi useampaan vaimoon varaakaan. Se vaatii kuulemma paksua lompakkoa ostaa vaimolle kaikki vaatteet ja muut asiat, joita hän tarvitsee, sekä huolehtia lisäksi yksin koko perheen toimeentulosta.

Kuskin mukaan yksiavioisuus sopii hänelle, mutta hän ei kuulemma voisi ottaa ja suositella sitä esimerkiksi ystävilleen. Useamman vaimon hankkiminen on kai yhä jonkinlainen malilainen miehen mittari. Sitä ehkä pidetään jonkinlaisena todisteena miehisyydestä ja varakkuudesta. Kuljettajan mukaan yleisesti ajatellaan, että mies, joka ei hanki toista vaimoa, on pahasti tossun alla. ”Hän pelkää ensimäistä vaimoaan niin, ettei uskalla hankkia toista.” Mitä siinä voi muuta tehdä kuin hankkia rakastamansa elämänkumppanin rinnalle toisen – ryhmäpaineesta?

Aikaisemmin yksi syy useamman vaimon hankkimisen Malissa on ollut se, että siten on saatu paljon lapsia auttamaan esimerkiksi maanviljelyyn liittyvissä töissä. Varsinkin vanhemmat ihmiset eivät voisi kuvitella asioiden olevan toisin. Tapasin vanhemman naisen maalaistaksissa, matkalla Dogonimaasta takaisin, ja tietysti sattumalta dogon-oppaani oli ottanut avioasian esille hetkeä aikaisemmin. Kysyin naiselta mahdollisimman viattomasti, mitä mieltä hän on moniavioisuudesta. ”Se ei ole helppoa. Kaksi yötä mies on luonasi ja sitten kaksi jossakin muualla. Asioita pitää hoitaa jatkuvasti, mutta mies on usein jonkun muun vaimon luona. Toisaalta on hyvä, että työtaakkaa voi jakaa muiden vaimojen kanssa, jos heidän kanssaan tulee toimeen.”

Sitten elämää nähneen malilaisnaisen uurteiset kasvot sulivat arvoitukselliseen hymyyn: ”Moniavioisessa suhteessa mies ei ole koko ajan vaivana, ymmärräthän?” Nyökkäilin ja hymyilin vastaan, aavistellen lausahduksen monia merkityksiä.

Kulttuurienvälisestä kommunikaatiosta

Sinsibere-hankkeen seurannan ja dokumentoinnin tekeminen Malissa on suureksi osaksi ollut myös kulttuurienvälisen vuorovaikutuksen opiskelua. Kaikkeen tekemiseen liittyy vahvasti kommunikaatiota, jota säätelee se tosiasia, että suomalaisen ja malilaisen vuorovaikutuksen välillä on suuria eroja. Eroista huolimatta tällä toimimista helpottaa se, että on olemassa yksi kulttuurirajat ylittävä kultainen sääntö: ystävällisyys kannattaa aina.

Vaikka ei puhuisikaan paikallista kieltä muuten, edes tervehdyksiä taitamalla pääsee pitkälle. Malilaiset pitävät suorastaan hölmönä ulkomaalaista, joka ei osaa tervehtiä oikeaoppisesti aamulla, keskipäivällä, alku- ja myöhäisiltapäivästä tai illalla. Onneksi on lisäksi olemassa yksinkertainen ”hei”, johon voi turvautua hädässä. Se katsotaan kyllä vähän alisuoriutumiseksi. Heikosti alkaneen esityksensä saa pelastettua, jos johonkin väliin ranskankielistä asiointia onnistuu tokaisemaan esimerkiksi ”se on hyvä” bambaran kielellä.

Hyvä lopetus kommunikaatiolle saattaa riittää hyvän mielen aikaansaamiseksi kaikille. Kerran ompelimossa asioidessani eräs malilainen nuorehko nainen alkoi toden teolla testaamaan minua ja haastelemaan bambaraksi. Olin hieman väsähtäneellä tuulella ja pudistelin päätäni lannistuneena. Lähtiessäni kuitenkin nainen vielä huikkasi ”näkemiin”. Olin jo ulkona ompelimosta, mutta palasin takaisin ovensuuhun vastaamaan asiaankuuluvasti ”olet ajatuksissani” tai jotain siihen suuntaan, ja sain kaiken edellisen kommunikaatiokyvyttömyyteni anteeksi. Ja hyväntuuliset naurut saattajaisiksi.

Malilaiset tervehdykset tuttujen kesken eivät todellakaan ole yksinkertaisia. Ensin kysytään vastapuolen kuulumisia ja vastataan niihin. Sitten kysytään perheen kulumisia. Erikseen tiedustellaan edellisestä kysymyksestä huolimatta vielä puolison ja lasten kuulumiset. Tässä vaiheessa on siis käytetty kuudesta kahdeksaan puheenvuoroa. Vuoropuhelu ei siitä huolimatta kestä tolkuttoman pitkään, sillä se lausutaan tiuhaan tahtiin hokemalla, mantramaisesti varsinkin silloin, kun yhden tervehtijän kysymyksiin vastaa isompi joukko kuorona.

Kun olemme täällä tehneet reissuja kyliin ja keskustelleet esimerkiksi kylän Sinsibere-ryhmän puhemiehen ja -naisten kanssa on kommunikaatiota ollut mielenkiintoista seurata. Koska ajatustenvaihto käydään pääsääntöisesti vain bambaraksi ja minulle tulkataan vain välillä, voin keskittyä tarkkailuun. Eräälläkin kerralla olimme tapaamisessa kuumaan iltapäiväaikaan. Minusta oli hassua, että meidät kaikki istutettiin riviin, eikä suinkaan rinkiin tai vastapäätä toisiamme. Ihan kätevää tietysti suojautua näin auringonpaisteelta, talon seinustaa pitkin istumalla, ajattelin. Mitenköhän tässä kommunikaatio sujuu, kun eivät saa katsekontaktia aikaiseksi?

Keskustelu alkoi pakollisten kuvioiden – tervehdysrotlien – jälkeen hyvin keskittyneenä. Malilaisilla kyläläisillä on vahva tottumus neuvonpitoihin ja kyläkokouksiin. Tajusin, ettei keskustelu vaatinut lainkaan katsekontaktia. Puheenvuorot pidetään harkitusti ja rauhallisesti ja jotenkin sillä tavalla, että kanssaolijat tietävät, milloin puheenvuoro on päättynyt. Kukaan ei puhu päällekäin, vaikka katseella tai eleillä ei ilmaista mitään – olen hämmästynyt. Sittemmin olen huomannut vähän väliä, miten malilaiseen erityisen tarkkaavaiseen tai kunnioittavaan kuuntelemiseen kuuluu usein katseen luominen alas tai johonkin muualle kuin puhujan silmiin. Esimerkiksi kunnanjohtajan vastaanotolla.

Yleisafrikkalaisena loppukaneettina voidaan todeta vielä, että kommunikaatiosta on ystävällisyyden lisäksi syytä muistaa, ettei hermostuminen kannata. Ei ainakaan viranomaisissa. Jos menettää tyyneytensä, menettää samalla mahdollisuutensa saada asiansa hoidettua, ainakaan normaalia aikataulua nopeammin, ja niin edelleen. Vinkki kaikille esimerkiksi viisuminuusimistilanteessa hikeentyville: ystävällinen hymy (sisäisen irvistyksen päälle), kohteliaat sanankäänteet sekä vastoinkäymisen hyväksyminen ovat paras ja kunniallisin keino selvitä tilanteesta. Sitä paitsi väkisin hymyilemällä ja hyväksymällä tilanne omakin mieli on pian oikeasti parempi.

Mitä ajattelin tänään

Afrikassa voi kyllä suunnitella kaikenlaista, mutta suunnitelmien toteuttaminen on riippuvainen niin monista muuttujista, etteivät suunnitelmat sellaisenaan juurikaan toteudu. Ei edes yksittäinen taksimatka. Kehitysyhteistyöhankkeen toiminnoista nyt puhumattakaan.

Ajelin eilen taksilla Bamakon ”toispualt jokkee” keskustaan keskellä päivää viisumiasioita hoitamaan. Olin hyvin valmistautunut; minulla oli sopivasti rahaa, kaksi kappaletta valokuvia sekä kaikenlaisia mahdollisesti viisumin uusimiseen tarvittavia papereita mukanani. Nappasin taksin, sovimme mielestäni hyvän hinnan ja annoin ajo-ohjeita. Oven kiinni lyötyäni kuski kysäisi huolimattomasti, josko sopisi tästä ihan läheltä ottaa myös yksi tuttu daami kyytiin, samoille suunnille kun oltiin menossa. Mikä ettei. Taksikuskinkin täytyy tehdä bisnestä.

Kävi ilmi, että ”ihan läheltä” oli sellainen viidentoista minuutin pituinen lenkki läheiselle asuinalueelle sekä daamin ja hänen koko entouragensa odottelemista ennen varsinaiseen matkaan pääsemistä. Malilaisen daamin kanssa oli kyllä ihan kiva matkustaa se lähes puolituntinen kaupungin keskustaan. Hän oli hyvin pukeutunut ja ennen kaikkea miellyttävästi parfymoitu (vastakohtana liikenteen savuille) sekä vaihtoi tervehdyksiä kanssani ranskaksi. Hän toi mukanaan myös seurueensa, joka tietysti teki nyt minulle seuraa takapenkillä; hyvin pukeutunut nuorempi sisar tai ystävätär pienen tyttärensä kanssa sekä tietysti lapsenhoitaja, viisi-kuusitoistavuotias ujo, luultavasti maalta tullut, tyttö. Taksissa oli siis tunnelmaa. Ja ihan suunnittelematta.

Afrikassa pitää sopeutua siihen, ettei itse voi kontrolloida kaiken sujumista, suunnitelmien toteutumista. Arkielämä on jossain määrin enemmän sattumanvaraista ja siitä selviytyy paremmin siihen heittäytymällä ja ottamalla rennosti kuin hikeentymällä ja hermostumalla. Voin suunnitella päiväohjelmia ja ajankäyttöä etukäteen paljonkin, mutta ”Afrikka” tulee väliin ja sekoittaa suunnitelmat. Täällä suunnitelmien ei kannata odottaa toteutuvan sellaisinaan, eikä suunnitelmien romuttumista pidä ottaa vakavana takaiskuna. Se on vain yllättävä muutos, joka saattaa aiheuttaa jotakin muuta, spontaanimpaa toimintaa – hoidetaan sitten joku toinen asia, pidetään sitten joku toinen kokous. Tällaista Afrikka-logiikkaa olen täällä joutunut opettelemaan. Minä, joka yritän kovasti olla tunnollinen ja nautin suunnitelmista. Olen kuitenkin toisaalta oppinut myös nauttimaan siitä hurjasta ”living on the edge”-tunteesta, mikä valtaa minut, kun vaihtelen villisti Mali-aikataulussani olevien reissujen, keskustelusessioiden ja tehtävien asioiden paikkoja viileästi, kevyellä kädellä. Yhtään hermostumatta siitä, että aikani täällä Malissa ja tällä seurantamatkalla on käymässä vähiin. No, ehkä silti vähän huolestuneena.

Suunnittelemisen vaikeudesta ei voi kirjoittaa kuitenkaan pelkästään kevyesti, mainitsematta sen seurauksista esimerkiksi kehityshankkeiden etenemiselle tai vaikka liikketoimien sujumiselle. Kehitysyhteistyöhankkeessa tehtävät kenttäreissut voivat peruuntua lähtöpäivän aamuna siksi, että hankkeen käytössä olevasta moottoripyörästä vastaava ei ole vienyt sitä oma-aloitteisesti huoltoon, vaikka se hänen käytössään on oikkuillut jo pitkään. Kylään tehtävä reissu voi peruuntua myös siksi, että jonkun kyläläisen perheessä on kuolemantapaus, ja hautajaiset suoritetaan hyvin lyhyellä varoitusajalla ja kaikkien mahdollisten tuttujen ja tukijoiden läsnäollessa. Näitä peruuntumisia ja suunnitelmien muutoksia tapahtuu koko ajan ja yllättäviä esteitä ilmaantuu jatkuvasti. Tässä ympäristössä on kovaa työtä tasapainoilla nykyaikaisen projektinhallinnan ja afrikkalaisen viestimistavan tai kulttuuristen perinteiden välillä. Kuin ihmeen kaupalla kaikki kuitenkin aina jotenkin järjestyy ja asiat etenevät – ”Afrikasta” huolimatta.

Ääniä Banankabougoussa

Bamakossa ei ole koskaan aivan hiljaista. Radion ääni kantautuu joltakin pihalta tai moottoripyörän pärinä kadulta. Malin pääkaupungissa viipyilevällä on alituisesti seuranaan paikalle ominainen äänimaailma. Täällä kuulemaansa havainnoi ihan eri tavalla, sillä se on useimmiten vierasta.

Aamulla herätessä ympärille avautuu linnunsirkutuksen, naapuruston mölytoosien ja aamutoimien äänien kokonaisuus – joskus voi kuulla jopa lehmien mylvintää. Lehmälaumaa marssitetaan kotikadullamme silloin tällöin, luultavasti naapurikaupunginosassa oleville karjamarkkinoille. Täällä on siis karjamarkkinat keskellä kaupunkilaista asuinaluetta.

Suurkaupungille tyypillinen runsas ja takkuinen liikenne aiheuttaa tietysti paljon melua. Liikenteessä moottoripyörien pärinä on selvästi vahvempi ärsyke kuin autojen tasaisempi käynti. Ja tööttiä käytetään merkinantovälineenä siinä missä suomalaisittain vilkkua kaistoilla luoviessa. Autoilijat hätistelevät ja toisaalta kaitsevat moottoripyöräilijöitä äänitorven avulla. Tööttäilyä käytetään muuhunkin kuin varsinaiseen ajamiseen. Tööttäyksellä ilmoitetaan kotiporttien takana päivystäville vartijoille, että ollaan tulossa ja portti pitäisi avata. Vartijoiden korvien pitää olla erityisen harjaantuneita kuulemaan, kuuluuko tietty ääni jollekin tutulle vai kenties naapurin autolle.

Myös Bamakossa nuoriso osaa luukuttaa. Rauhallista sunnuntai-iltapäivää Niger-joen rantatörmälle viettämään tullut seurueemme sai huomata (kuvassa), kuinka Shakiran rehelliset lanteet vetoavat myös malilaisiin musiikinharrastajiin.

Mitä pienemmät pihapiirit ja mitä tiiviimmin vieri vieressä, sitä värikkäämpää äänimaisemaa. Sunnuntaina minulla oli mahdollisuus piipahtaa yhdellä Bamakon vanhimmista asuinalueista. Siellä talot ovat tavalliseen tapaan muurien ympäröimiä, mutta koska pihat ovat pieniä, talot ovat hyvin lähekkäin ja elämisen äänet kantautuvat helposti yli yksittäisten pihojen. Kadut ovat myös kapeita – henkilöauto mahtuu vain juuri ja juuri ohittamaan kadulla olohuonettaan pitävien istuskelijoiden rivistöt. Eräässä pihassa oli juhlat. Rummutus kuului kauas ja ihmiset olivat tulleet uteliaina katsomaan menoa. Nämä juhlat herättivät varmasti huomiota, sillä kauempanakaan korttelissa ei kenellekään jäänyt epäselväksi, millä pihalla oli aihetta juhlaan.

Äänimaailma Banankabougou-asuinalueella on erilainen kuin viereisellä, hieman mukavammalla Banankabougou Seman alueella. Jälkimmäisellä on nimittäin kuuluvaäänisempi moskeija. Alkuillasta, kun ihana hämärä laskeutuu – se muuten ei hiivi niin kuin pohjoisessa, vaan laskeutuu määrätietoisesti – huomio siellä kiinnittyy minareeteista kaikuviin rukouskutsuihin. Ne tulevat vähän matkan päässä sijaitsevasta moskeijasta, mutta ne kuulostavat siltä, kuin ne tulisivat melkein korvan juuresta. Jollakin ihmeellisellä tavalla kaiuttimista virtaava keskimatala miesääni läpäisee kaikki pihat ja saapuu liki, ilman muiden äänien häirintää. Rukouskutsu toimii ihan eri taajuudella kuin naapurien rytmiradiot ja resonoi rauhaa kaipaavan mielen kanssa.

Rukouskutsu on surumielisen kuuloista. Miesääni toistelee samankaltaisia sävelkulkuja, aina vain muutamia nuotteja ylös tai alas. Länsimaisiin tahtilajeihin tottuneeseen korvaan rukouskutsun epäsäännöllisyys tai ennustamattomuus kuulostaa vähän häiritsevältä. Minun mielestäni se tuntuu kuitenkin aina hyvin meditatiiviselta. Mihinkään säkeeseen ei voi tarttua, sillä ei voi tietää, mihin se on menossa. On pakko päästää irti, keskityttävä vain hetkessä ohikiitäviin äänteisiin ja koetettava löytää lohtua ajatuksesta, että ääni jatkuu kerrallaan melko pitkään ja että se toistuu viisi kertaa päivässä. Joka päivä.

Illalla uinahdan katossa pyörivän tuulettimen tasaiseen huminaan.

Naisten päivä

Malissa 8. maaliskuuta naisilla on vapaapäivä. Emme siis ollenkaan mene toimistolle töihin vaan teemme jotakin mukavaa, koska on naisten päivä. Minä menen luultavasti polskimaan erään hotellin uima-altaaseen melkein koko päiväksi. Alkuillasta saatan mennä kansallismuseolle kuuntelemaan nuoren norjalaisen naisartistin saksofoni-konserttia, jota tanskalainen diplomaatti tässä taannoin suositteli. Aika mukavaa tämä naistenpäivän vietto täällä Malissa, eikö totta?

Totta on vain toinen puoli. Tein tänään kenttätutkimusta pihalla, vartijan ja autokuskin keskuudessa. Haastattelin heitä malilaisen Journée International de la Femme:n vietosta. Omat ennakko-odotukseni olivat oikeita; vartija ja autokuski olivat yhtä mieltä siitä, etteivät ravintoloitsijan alaisuudessa työskentelevä nainen taikka lastenhoitaja, joka on töissä joka ikinen päivä, lainkaan vietä naistenpäivää. Vapaapäivän saavat vain naiset, jotka työskentelevät virastoissa tai järjestöissä, kaupunkilaisissa toimistoissa. Vapaa naistenpäivä ei päde esimerkiksi maaseutukylien perheenäiteihin. Heidän työpäivistään ei muutenkaan kerry lomaa eikä heille naistenpäivänä jaella ruusuja.

Olimme eilen Bougoulassa, kyläkokouksessa, jossa keskusteltiin sellaisten naisten kanssa, jotka eivät (vielä) ole Sinsibere-hankkeen piirissä. Hankkeemme työntekijä Ami esitteli meidät ja kertoi aluksi järjestön toiminnasta muissa kunnan alueen kylissä. Sen jälkeen kylän naiset esittäytyivät. Tämän jälkeen naisilta kyseltiin paljon siitä, millaisia ryhmiä heidän keskuudessaan jo toimii, minkälaisia toimintoja näillä olemassaolevilla ryhmillä on ja onko heillä kokemusta lainojen ottamisesta ja niiden takaisinmaksusta. Keskustelu oli vilkasta. Kylän naiset olivat hyvin kiinnostuneita osallistumaan uudenlaisiin toimintoihin ja tekemään tarvittavia toimenpiteitä osuuskuntaan liittymisen mahdollistamiseksi.

Varsinaista keskustelua edelsi melko pitkällinen seurustelu, tervehdyksineen ja huulenheittoineen. Minä koetin murtaa jäätä keskittymällä pikkulasten ihasteluun ja sylissä pitämiseen. Kaiken small talkin lomassa eräs hieman vanhempi nainen alkoi kiinnittää huomiotani. Nainen katsoi minua pitkään ja heilautti sitten kättään kehotuksen merkiksi. Hän viitilöi ja nosti kätensä päänsä päälle ja tajusin hänen tarkoittavan kantamista. Minulle käännettiin, että hän halusi minun kantavan kanssaan vettä. Epäröin. Miten tässä olisi nyt parasta käyttäytyä? Elehdin myöntymistä vedenhakureissuun, kun jo minulle kerrottiin, että yritys on selittää kaikkia niitä asioita, joita naisen tulee toimittaa aamusta iltaan, ja joita minä en missään nimessä kykenisi suorittamaan.

Ensin hän viittilöi veden nostamisen kaivosta ja kantamisen päänsä päällä. Sitten oli vuorossa puunhakkuu ja puukuorman kantaminen, jälleen pään päällä. Sen jälkeen nainen esitti jauhojen jauhamista, mikä tapahtuu iskemällä puolitoistametristä puusauvaa kaksin käsin puiseen, jättimäistä morttelia muistuttavaan kuppiin. Tämä kaikki on ruumiillisesti raskasta työtä. Ja nainen sanoi: ”Sinä et kyllä pystyisi tähän.” No, se on selvää etten pystyisi. Mutta minunhan ei tarvitsekaan, omassa maailmassani, yhteiskunnassani, elintasossani. Pitää pystyä monenlaisiin asioihin, joista suuri osa kuitenkin on omia valintojani.

Vaikka naisten elämä varsinkin Malin maaseutukylissä vaikuttaa raskaalta, on naisilla omat keinonsa selviytyä ja jaksaa. Kyläkokouksen naisryhmää tarkastellessa minusta vaikutti siltä, että yhteisyyden tunne oli läsnä. Samoin huumori. Vähän väliä murjaistiin vitsejä, jotka saivat aikaan riemastuneita hymyjä ja naurahduksia. Toisaalta pidettiin palavampia ja luultavasti yhteishenkeä ja itsetuntoa kohottavampia puheita, joiden pitäjiä kiitettiin taputuksin. Lisäksi naiset ovat usein järjestäytyneitä ryhmiin, joissa säästetään rahaa tai otetaan pienlainoja tärkeisiin, työntekoa tai elämistä helpottaviin hankintoihin. Naisilla on siis keinonsa ja heidän yhteistyössään on voimaa. Se on varmasti yksi tekijä Sinsiberenkin menestysten takana.

Hyvää naistenpäivää kaikille!

Korkolaskua Sanankorobassa

Minä sain eilen malilaisen nimen: Umu So. Se on sama nimi kuin kumppanijärjestömme MFC:n kirjanpitäjän äidillä. Olen hyvin imarreltu! Täällä on ollut tapana antaa suomalaisille, hankketta seuraamaan tulleille paikallinen nimi. Umun lisäksi ryhmäämme kuuluvat jo ainakin Nafi, Aminata ja Fanta. Nimenanto tapahtui samalla kun teimme lähtöä ensimmäiselle ’kyläreissulle’ ja se tuntui toivottavan minut tervetulleeksi Amin ja Banghalin kyläreissutiimiin. Tunnelmat autonpenkillä Bamakosta pois huristellessa olivat siis mitä mainioimmat.

Tienvarren näkymät olivat hyvin samankaltaisia kuin esimerkiksi Tansaniassa. Kyläkeskusten kohdalla on usein koko asutuksen pituudelta erilaisia myyntikojuja, kauppoja, pyöräkorjaamoja, peltisepänliikkeitä, puhelinpalveluita, parturiliikkeitä. Toiset ovat pienissä betonista tai tiilistä rakennetuissa kauppahuoneissa ja toiset katoksissa, jotka on kyhätty kaupparivistön ja tien väliin. Jostain syystä minua viehättävät erityisesti vihannes- ja hedelmäkojut. Ne ovat ihan samanlaisia kuin Sambiassa ja Tansaniassa. Appelsiinit ovat suorastaan sotilaallisessa ojennuksessa ja tomaatit ja muut vihannekset kätevissä keoissa. Täällä en ole vielä ehtinyt tomaattiostoksille, mutta luulenpa, että hintayksikkö on keko ja asiakkaan vaikuttaessa kriittiseltä keosta voidaan vaihtaa yksi tai kaksi rupsahtaneempaa tomaattia houkuttelevampiin kauppojen edistämiseksi.

Tienvarressa tuli konkreettisesti näkyviin myös osa ilmiötä, jonka hillitsemiseksi koetamme Sinsibere-hankkeella toimia. Kyläkeskuksen kohdille tienvierustalle oli pysäköitynä kolme kuorma-autoa valtavine lasteineen. Kuorma-autot rahtaavat polttopuuta pääkaupungin Bamakon hyvin vetäville markkinoille. Kyseessä ovat välittäjät, jotka ostavat puuta maaseutukylien naisilta, joiden keinona hankkia rahaa on perinteisesti ollut juuri puunhakkuu ja myynti välittäjille. Alueet, joiden halki ajelimme, ovat kuitenkin alttiita maaperän köyhtymiselle ja kuivumiselle – aavikoitumiselle – ja puunhakkuu myyntitarkoituksessa tällä alueella on siis hyvin kestämätön elinkeino. Dodo ry:n Sinsibere-ryhmä ja malilainen MFC toimivat yhdessä uudenlaisten elinkeinomuotojen kehittämiseksi naisille puunhakkuun sijaan kolmen kunnan alueella, kahdeksassa kylässä. Kuuden vuoden aikana hankkeessa on kokeiltu mm. puutarhaviljelyä, ruukkujen- ja saippuanvalmistusta sekä kanankasvatusta. Uudessa, tämän vuoden tammikuussa alkaneessa hankkeessa mennään uudelle tasolle: perustetaan naisten osuuskunta, rakennetaan toiminta- ja koulutuskeskus ja kehitetään mm. mahdollisuuksia parantaa myytäväksi tarkoitetun karitevoin laatua.

Mutta nyt vihdoin Sanankorobaan: Kylissä toimivien Sinsibere-yhdistysten vastuunhenkilönaiset, animatricet, sekä muita naisia on nyt koolla lukutaitokoulutuksen merkeissä kolmatta kertaa. Aiemmin lukutaitokoulutusta on järjestetty vuosina 2005 ja 2006, kuukauden pituisissa jaksoissa. Tänä vuonna koulutus on naisten toivomuksesta pätkitty kahteen kahden ja puolen viikon jaksoon. Sinsibere-naiset ovat perheenäitejä, joille kuukausi poissa kotoa on ollut liian pitkä aika. Heidän on hyvä päästä takaisin kotikyliin katsomaan, miten perheellä menee, jos vaikka joku on sairastunut tai jotakin muuta on sattunut.

Ensimmäisenä vuonna koulutuksessa oli todellakin kyse lukutaidon kehittämisestä. Toisena vuonna lukutaidon lisäksi koulutuksessa parannettiin naisten valmiuksia hallinnoida esimerkiksi hankkeeseen liittyviä säästökassoja. Kolmantena vuonna naiset perehtyvät osuuskunnan pyörittämiseen, eli esimerkiksi siihen, miten osuuskunta perustetaan ja minkälaisia rooleja osuuskunnan toimijoilla on. Käydessämme ensimmäisen jakson 11. päivänä paikanpäällä seuraamassa, naiset harjoittelivat jo otetun lainan korkokustannusten laskemista. Olin vaikuttunut siitä, miten naiset hoitelivat pikkulapsia vasemmalla kädellä ja suorittivat samaan aikaan korkolaskua oikealla.

Vivent les braves femmes de Sinsibere!